Toinen mahdollisuus

Mielen rakentumisen näkökulmasta on lapsuus luontaisesti se ensimmäinen pohja tälle kaikelle. Lapsuuden kokemusten vaikutukset luovat perusasetukset mieleen, kuten turvallisuuden ja turvattomuuden kokemus sekä sen, mieltääkö lapsi itsensä rakastettuna.
Jos mielen rakentumisen kannalta traumaattisia ja haitallisia kokemuksia pääsee syntymään lapsuudessa, sanotaan että nuoruusikä on se toinen mahdollisuus paikata näitä vahinkoja. Ja kolmas sitten sillä sektorilla missä itse työskentelen. Aikuisuudessa psykoterapeuttisissa suhteessa.

Itse ajattelen, että sain toisen mahdollisuuden oivaltaa ja rakentaa itseäni uusiksi tulemalla
äidiksi. Tässä tukena oli oma matkani psykoterapian maailmaan. Paradoksaalisesti samalla
matkalla tuli varmuus hakeutua itse psykoterapiakoulutukseen ja sillä tiellä ollaan.
Psykoterapiaan saattaa liittyä edelleen stigmaa ja leimaa. Itse koen sen olevan todella
antoisa psykologinen matka omiin tapoihin olla suhteessa itseen ja muihin. Oletko sinä
lähtenyt tai ajatellut joskus lähteväsi tällaiselle matkalle itseesi?

Kuvasin aiemmassa blogi-kirjoituksessa “ Vaativuudesta sallivuuteen elämäni karusellissa”
olleeni ammattilainen suorittamisessa. Poikani oli päättänyt, että minusta on paljon
muuhunkin. Hän pisti minut niin tiukille jaksamiseni suhteen, etten enää kyennyt
suorittamaan elämääni. Hän valvotti minua öisin ja kirkkaan sinisillä silmillään haki yhteyttä
minuun. Niin kauan kunnes ymmärsin, että elämäni tarvitsee rakentua muuhunkin kuin
epäterveelliseen käsitykseen, että voisin hallita elämääni suoritusten avulla.

Halusin olla äiti ketä on aidosti läsnä ja antaa hänelle parhaat edellytykset rakentua juurikin
omanlaiseksi itsekseen. Omassa mielessäni on aina paljon ajateltavaa ja omakin läsnäoloni on kieltämättä ajoittain hankalaa. Varsinkin jos mielessäni on paljon keskeneräisiä asioita. Olen kuitenkin tehnyt tässä asiassa suuren parannuksen. Ja miten sen olen tehnyt? Tutustumalla itseeni, kyseenalaistamalla itseäni ja tapojani toimia. Ei niin helppoa, eikä
mukavaakaan ja ajoittain raskastakin. Joskus helpompi olisi vaan toimia kuten ennen, eikä
kyseenalaistaisi ja tutkisi erilaisia näkökulmia. Mutta kun tälle tiedostamisen ja
kyseenalaistamisen tielle on lähtenyt, ei sieltä enää paluuta vanhaan ole.

Usein elämämme punokseen kuuluu perustaa perhe. On työt, autot ja talot. Mutta mitä me
todella annamme omille lapsillemme? Annamme konkreettiset perustukset. Meidän
arkemme on lastemme lapsuus. Osaamme usein helpostikin huolehtia fyysisistä tarpeista.
Mutta miten psyykkiset tarpeet ja läsnäolomme? Mitä me tältä osin annamme?
Lapset aistivat sanatonta viestintää. Oletkin saattanut huomata silloin kun oma mielesi on
kovilla, saattaa lapsikin käyttäytyä hermojamme raastaen. Lähtökohtaisesti ajattelen, että pyrimme aina antamaan lapsellemme hyvää. Mutta miten ne meidän tiedostamattomat tai tietoiset käytösmallit taas tulevat esiin? Mitä me taas kannamme vanhemmuuteen omasta elämän historiastamme? Ja kuinka tietoisia olemme siitä mitä ammennamme itsestämme eteenpäin?

Lapsen mieli on todella mielenkiintoinen ja siitä kannattaa olla kiinnostunut. Itse usein
kysynkin vastakysymyksen ennen kuin annan lapselleni vastauksen. Usein kysyn “Mitä
mieltä itse olet?”

Olen ollut todella otettu viisi vuotiaan poikani vastauksista. Haluan pyrkiä siihen
vanhempana, että kiinnostun hänen näkemyksistä ja tuen avarakatseisuuteen. Jos minulla
on varma vastaus annan sellaisen. Näissäkin tapauksissa kuitenkin kyseenalaistan itseni,
mihin minun totuuteni perustuu? Mihin oma totuuteni on suhteessa?

Katsokaa ja kuunnelkaa lapsianne. Jos tarvitset ihmettä, katso lastasi ja huomaat jo luoneesi sellaisen.

Lämmöllä, Maria