Sairastavan läheiset

Törmäsin instagramin @syöpäliitto julkaisuun, jossa haastateltiin syöpäsairastavan läheisen, joka menetti 2019 syöpään isäänsä. Vain parilla sanalla sanottiin, että kokee läheisten tarvitsevan enemmän huomiota. Siihen loppuu julkaisu ja siihen loppuu aina kaikki.

Syöpä sairastava on tärkein ihminen. En siitä sano mitään. Hän tarvitsee kaiken tarvitsevan tuen. Kaiken. Siitä huolimatta niin tarvitsevat läheiset. Sinun silmien alla läheinen kärsii kuukausia. Apua, tukea kaikkea annettu. Kemiaterapian tumma puoli jaksamisesta, kylmistä aineista, kaljuuntumisesta. Läheisen ihmisen psyykettä keinutetaan kuin huvilaitteessa.

Miten tälläisestä koettelemuksesta selviää ilman seuraamuksia?? Ei mitenkään!

Olin omaishoitaja 8 kk ja siitä seurasi kuolema. Olin totaalisen pois normaalista elämästä 8 kk. Äitini kuoleman jälkeen olin täysin työkyvytön ja vasta vuosi siitä aloin palautua HYVIN pikkuhiljaa. Ja siitäkin huolimatta jaksaminen on pidettävä hyvin tarkkaa huolta.

Vuoden aikana olin hakeutunut hoitoon, terapiaan, lääkäriin. En saanut mitään apua oikeastaan mistään. Lääkäri halusi antaa minulle masennuslääkkeitä, mutta ei edes määrännyt jaktoseuranta aikaa, se meni näin: mene juttelemaan ja palataan sitten, jos voit huonosti määrätään lääkettä. Se siitä! Ja tietenkin omakustanteisesti. Luonnollisesti. Siitä huolimatta minulla meni pari kuukautta, ennen kuin löysin hyvän psykoterapeutin. Se juttelu oli niin raskas, että minun piti varata 2 päivää palautumiseen. Kävin 5 kertaa, en voinut enempää.

Olin poikki, rikki, väsynyt, uupunut. Pienikin stressi aiheutti mm. ripulin ja närästyksen. Pääni ei tahtonut muistaa juuri mitään. Jätin laukun miljoonaan paikkaan. Eikä mitään apua mistään. Ei mitään.

Ei ole tehty proseduuria joka pitäisi huolta läheisistä. Kun syvän uupumuksen ja stressin takana on suusi suru, jokapäiväisestä selviytymisestä pitää kirjoittaa kirjan. Se ei ole niin helppoa. No mieti hyviä ja positiivisiä juttuja, ei toimi, kun ei oikein itsekään tiedä mistä mikäkin olo ja ahdinko tulee. Niin en sanonutkaan millaista on elää elefantin kanssa rinnalla. Rintaa ahdistaa aivan yllättävissä tilanteissa eikä päästä irti kun tintien jälkeen.

Mutta ei, ei ole mitään proseduuria, hoitoa, menetelmää. Ainoa mitä kuulin on ole armollinen itselle. Olen aktiivinen ja stressinkin hoidin paljon aktiviteetillä ennemmin kuin lääkkeillä, sellaisen ihmisen on vaikea vaan antaa olla ja istua päivät pitkät sohvalla odottamassa ihmittä, että helpottaisi. Kun voin huonosti istuin siellä, muuten en. Se ei sovi minun luoteelle, en voi sille mitään. Sain ystäviltä kritiikkiä miksi en nyt vaan voi surra ja hoitaa tämä pois. En voinut. Suru on niin valtava ja asioita on niin paljon ei sitä vaan voi istua ja itkeä pois.

Vannosin tähän blogiin, kun voin paremmin ryhdyn auttamaan. Avasin yrityksen ja haluan auttaa ihmisiä. www.pioninvoima.fi Tämän jutun pointti ei ollut mainos vaan se kuinka jokin puuttuu terveysketjusta. Miten avuttomaksi itsensä voi tuntea ja yksinäiseksi. Olin Yksinäinen suruni ja olotilani kanssa. Ihmiset ympäröimänä, yksin.

“Usein, ja myös tietämättämme, hauta sisältää kaksi sydäntä samassa arkussa.” – Alphonse De Amartine