Kaikki alkoi äidin kuolemasta. Ajatusmaailmani muuttui. Kaikki muuttui.
Silloin sairastumisen aikana olin kuin robotti. Elettiin päivä kerrallaan, huono vointi kerrallaan. Koko, maailma ympäriltään oli hävinnyt eikä ollut mitään mistä tarttua kiinni. On vauvakupla niin on myös syöpäkupla. Koitin sanoa äidille, että pitäisi elää joka päivä eteenkin päivät kun voit hyvin kuin viimeistä ja tehdä asiat, joita haluat tehdä. Itselläni oli silloin pää jumissa. En osannut tarttua joka hetkeen ja viettää joka sekunti hänen kanssa. Olin jumissa. En osannut elää itse kuin viimeistä päivää. Ehkä minulla oli niin paljon käsittelemättä ja päässä jumissa asioita. Kyllä me tehtiin asioita, mutta olin äreä usein. En voinut kontrolloida tilannetta, sairautta, häntä.
Kuoleman jälkeen se helvetti vasta alkoi. Stressi alkoi purkaantua niin järkyttävällä tavalla. Halusin olla yksin koko ajan, halusin kirjoittaa koko ajan. Sisäinen paha olo vaan yltyi. Ja sitten me haettiin taloa. Jos mietin miten olen elänyt 2 edellistä vuotta, en tiedä miten olen hengissä. Ehkä se oli minun selviytymiskeino.
Uskon, että äiti auttaa minua taivaasta tai jokin muu taho ohjaa. Talo löytyi pienestä kylästä jossa on 2000 ihmistä. Turun läheltä, mutta kaukana. Täällä on hiljaista. Hiljaisuuden keskellä aloin kuulla itseäni paremmin. Aloin ymmärtämään kuinka paljon rakastan luontoa ja miten paljon se antaa minulle. Ja hiljaisuus. Kun tulen ulos aamulla koirien kanssa, kuulen hiljaisuuden joka ympäröi kaiken. Iltaisin taivas on mustaa ja täynnä tähtiä ja hiljaisuus. Olen myös pelännyt, että tämä fiilis lähtee pois. Pelkään sitä, että olen niin uupunut, kun voimistun haluan pois tästä rauhan keskuudesta.
Äidin kuoltua lähdin matkalle Norjaan, Lofooteille ihan yksin. Luulin, että se olisi jotenkin valaistava. Kirjoitin siitä, luulin, että taivas aukea ja äidin henki tulee tai jotain. Olin niin hukassa. Olin niin rikki. Ajaessa Norjaan kuuntelin Villi vaellus äänikirja ja itkin. Itkin. Tiesin mitä Cheril käy läpi, tunsin luissani kun hän kertoi kuinka saapui kuolleen äidin ruumille ja vain vatsa oli enää lämmin. Muistan itse seissäni äidin kuolleen kehon vieressä ja pidelleen kädestä joka oli lämmin ja kylmeni hetki hetkeltä, Meidän lähtiessä lämpöä ei ollut käsissä enää ollenkaan, ne oli kylmät. Rinnan päällä oli vielä lämpöä. Se oli kamalaa, kun tunnet kuoleman tulevan ja kaikki elävää lähtee suoraan käsiesi alta pois.
Suunnittelen uutta matkaa Norjaan ja törmäsin tänään kirjaan Vaella, kalasta, rakasta omaa tietä etsimässä. Jäin pohtimaan meidän omia polkuja ja teitä joita valitsemme. Miksi pitää mennä pohjaan asti, ennen kuin ymmärtää menneensä liian pitkälle? Kerran kuulin: Ihmisen täytyy kokea jotain todella romahduttavaa, jonka jälkeen tulee henkisyys/syvyys omiin tunteisiin, ajatuksiin, kehoon.
Jokaiselle omaa matkaa ja voimia.
”Anna toivon näyttää valon eteenpäin” – Tuntematon
Kirjoittaja on Anastassia Ali-Keskikylä
Pionin Voima 